lauantai 26. helmikuuta 2011

Luihin ja ytimiin

Suomenkielessä on paljon sananlaskuja, joiden sisältö on auennut minulle ihan uudella tavalla omien koirieni kautta.
Esimerkiksi sanonta " hihnat ristissä". Olin kuullut käytettävän tätä sanontaa useita kertoja ja olen sitä itsekin käyttänyt. Nyt kun meillä on kaksi Riesaa on tämä sanonta tullut monta kertaa konkreettisesti esille lenkillä.
Yleensä silloin, kun toinen koirista on kyyköttänyt tarpeilleen ja olen kohmeisin sormin kumartunut poimimaan tuotosta talteen. Hihnat on yleensä yhdessä kädessä ja juuri sillä hetkellä näköpiiriin ilmestyy jotain todella mielenkiintoista. Riesat säntäilevät ristiin rastiin ja lopputuloksena hihnat on ristissä tai oikeastaan mytyssä.

Ennen Viliä, kun meillä oli vain narttukoira Nelli ihmettelin kaverini uroskoiran tapaa seilata hihnassa kävelytien laidalta toiselle. Nelli kun kävelee kuin juna kiskoilla.
No, Vilin myötä olen oppinut ymmärtämään tätäkin tapaa.
Koulutustakin olen yrittänyt, enemmän ja vähemmän onnistuneesti.

Toinen sanonta " hiertää kun kivi kengässä" on myös tullut tutuksi. Samoin " kuin piikki lihassa". Millä ihmeen keinolla onnistun lenkillä saamaan sen isohkon kivenmurikan kenkäni sisään. Jos yrittäisin, en onnistuisi. Tämä onnistuu myös sandaaleissa, erityisesti crocseilla kävellessä.
Metsälenkillä taas kuusenneulaset onnistuvat tunkeutumaan isovarpaaseen aiheuttaen melkoisen kivistyksen ja epämukavan olon.

Tänään pakkanen on laskenut tuonne nollan pintaa, aamulla mittarissa näkyi olevan -1 astetta. Tilalle oli tullut kammottava tuuli. " Tuulee luihin ja ytimiin" selviää jo aamulenkillä.

Tämä talvi on ollut ulkoilun kannalta erinomainen. Täällä Naantalissa on huonoja kelejä ollut yhden käden sormissa laskettava määrä. Kylmää on ollut, mutta siitä on selvinnyt sopivalla vaatetuksella.
Meidän Riesoilla ei käytetä takkeja kuin erittäin harvoin. Molemmat ovat karaistuneet tänä talvena.
Nellille -12 astetta on ollut se raja, jolloin tassut palelevat niin paljon, että Nelli ei enää suostu kävelemään.
Nyt pärjätään jo - 20 keleillä, karaistumista on siis tapahtunut.
Mutta pärjääminen edellyttääkin nopeaa etenemistä ja sehän meidän Riesoilta onnistuu.
Vili on turkiltaan sileä ( tai lievästi karhea, katsojan mukaan) ja on onnistunut kasvattamaan tänä talvena tuuhean turkin, joka pörhöttyy pakkasessa.
Onhan noilla vaatteitakin, mutta eivät niissä viihdy. Nelli juoksee karkuun jo takin nähdessään ja Vili kieriskelee selällään, joten etenemisestä ei tule yhtään mitään.
Lienevätkö väärää merkkiä tai väriä?


Ei, ei me olla Itellan työntekijöitä


Lunta on riittävästi, voisin sanoa, että liikaa. Murehdittaa ne pienet metsäkauriit, jotka taistelevat hengestään lumen keskellä. Ensi kesänä on ehdottomasti saatava se ruokintakatos aikaiseksi ja hankittava riittävästi tarjottavaa metsän asukeille.Sitä varten pitää siis rakentaa jonkinlainen vaja.

Pikkulinnuille olen tarjoillut ennätysmäärän talipalloja tänä talvena. Kuivat leivät olemme kiikuttaneet maille, ne ovat hävinneet parempiin suihin. " Nopeat syö hitaat".

Vili on opettanut ymmärtämään sanonnan: " juosten kustu". Vili on siinä erittäin hyvä :)

Minä leivon peltileipää, edellispäivänä tein sämpylöitä. Mutta miten ihmeessä onnistun valitsemaan kaikista ohjeista juuri ne, joista puuttuu jotain olennaista, Sämpylöistä jauhon määrä, peltileivästä kypsennysaika.
Se nyt lienee selvää, että minä en ole mikään leipuri.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Ohittamisen ongelma

Yksi koiraelämän yleisimmistä ongelmista taitaa olla tuo hihnassa ohittaminen.
Meillä Nelli ohittaa pääsääntöisesti kaikki koirakot hienosti, turhia hötkyilemättä.
Mikäli ohittaja provosoi Nelliä rähisemällä, nakkaa Nelli niskojaan  ja sipsuttaa peppu keikkuen eteenpäin.
Haisteluetäisyydelle  Nelli hyväksyy vain muutamat tutut koirat ja nykyisin, steriloinnin jälkeen, myös joitain vieraita koiria. Innostuu joskus jopa vastaantulijoista.

Vili taas provosoi kaikkia vastaantulijoita. Kulkee matalassa muodossa niskakarvat pystyssä ja näyttää erittäin uhkaavalta. Onneksi ei hauku!
Emme siis haistele hihnassa ketään.

Ohitustilanteessa otan yleensä Vilin lyhyeen hihnaan niin, että jään itse koirien väliin. Mistään katsekontaktista on aivan turhaa puhua tällä hetkellä. Syksyllä pääsimme palkkion avulla jo aika hyvään alkuun, mutta upottava hanki estää tällä hetkellä suunnanmuutokset ja kylmässä kangistuvat sormet eivät toimi riittävän nopeasti palkitsemiseen nameilla.

Yleensä totean vastaantulevalle koirakolle, että me ei haistella. Täällä kun hienovarainen elekieli ei riitä kertomaan, että emme ole sosiaalisia haistelijoita.
Tänäänkin lenkillä sain Vilin n. 30 cm hihnassa väistämään persus viistämällä penkkaa. Vastaantuleva nuorimies ei elekieltämme ymmärtänyt vaan lähestyi hihnaa pidentäen samaa vauhtia kun yritin päästä heitä karkuun. Voisin sanoa, että siinä oli uroskoiran kirsu jo kovin lähellä Vilin teräviä hampaita.

Tai eräs rouva, joka ulkoilutti pientä narttukoiraansa ja halusi välttämättä haistelemaan meidän kaksikon kanssa. Sanoin, että ei saa tulla. Molemmat koirat roikkuivat hihnat solmussa yhdessä mytyssä. Olin juuri keräämässä talteen tuotoksiamme tien penkalta ja kädet loppuivat kesken. Rouva totesi, että kun tällä on juuri juoksu menossa ja olisi niin sosiaalinen!
Noi voi harmi, kun olen niin turhamainen. Tietysti sellainen pienikokoinen jackrussellinterrieri-westiesekoitus olisi oikein mukava jokatytön toivelahja!

Joskus pysähdymme juttelemaan vieraiden koirakkojen kanssa. Pidämme sen puoli metriä välimatkaa ja kaikki sujuu hyvin. On hyvää harjoitusta koirille, että kaikkia pitää sietää, mutta iholle ei tulla. Kuulemma.
Pitänee taas kevään tullen aktivoitua koirakursseille harjoittelemaan ohittamista. Jos emme opi, olemme ainakin hyvänä harjoitusvastuksena muille. Senverran hyvä provosoimaan meidän Vili on.

Jospa kokeilisimme tutun russelitytön keinoa. Tutti suuhun kun kohdataan vieraita koiria.
Pitää vaan keksiä riittävän houkutteleva tutti, josta kaksikollamme ei tule tappelua.

torstai 17. helmikuuta 2011

Paska juttu

Ulkona on pakkasta -18 astetta, siis erittäin kylmä. On myös poikkeuksellisen paljon lunta, tosin hanki on paikoin värjäytynyt keltaisten läikkien peittoon. Hangelle on myös jäänyt ikäviä, ruskean eri sävyisiä kasoja!
Mikä meitä koiraihmisiä oikein vaivaa? Mikä niitten koirien jätösten keräämisestä tekee niin vaikeaa?

Meillä täällä aurinkokaupungissa, siis Naantalissa, on kaupungin puolesta huolehdittu koirien jätöspusseista kunnolla. Pussitelineitä on ripoteltu eri puolille kaupunkia ja roskiksiakin riittää.
Asia on siis tehty helpoksi koirien ulkoiluttajille.

Heti kun pakkanen kiristyy, huomaa miten jätösten määrä lisääntyy kaduilla.
Onhan se hieman epämiellyttävää, kun joutuu riisumaan hanskan kädestään. Sormet turtuvat ja nipistelevät jo muutaman kikkareen keräämisen aikana. Toisaalta, fiksu koirankusettaja osaa hyödyntää syntyneen lämpöenergian :)

Minusta on vaan paljon mukavampaa kulkea samoja tuttuja koirareittejä niin, että omat kengänpojat pysyvät suhteellisen puhtaana.
Meillä on kaksi koiraa, jotka tekevät kakkosen kolme kertaa päivässä. Yhteensä siis kuusi kasaa.
Suurempia tai pienempiä. Välillä voisi  jätöksiä luulla lokin tekeleeksi.
Viikossa se tekee 42 kasaa. Vuodessa 2184 kasaa. Sillä määrällä saa sotketuksi jo ison osan jalkakäytävistä.

Välillä hävettää olla koiraihminen, mutta minä olenkin tälläinen paska-analyytikko...

tiistai 15. helmikuuta 2011

K-halli Heikkilän täyslihanakit

Tänään ei oikeastaan mikään ole sujunut. Heräsin aamulla nokka tukkoisena, kurkku karheana flunssan kourissa. Ulkona pakkanen paukkuu, eikä senkään puolesta lenkkeilystä tule mitään. Pienet pyrähdykset pihapiirissä eivät riitä aktivoimaan Riesoja. Jotain siis pitää keksiä.
Riesahan on tottelevainen ja oppiva koira, mikäli palkkio on suhteessa pyydettyyn tehtävään.
Palkkioksi käy yleensä ruoka, ahneita kun nuo molemmat ovat. Mutta yksi on ylitse muiden:
K-halli Heikkilän täyslihanakit! Niitä saa ostaa Laitilasta, sieltä, missä Kukko-olut pannaan alulleen ja sudet ulvovat metsän laidalla.
Kiitoksia kollegoille herkkujen kotiin kuljetuksesta!

Meidän Nelli, joka yleensä nukkuessaan vaipuu sellaiseen koomaan, ettei mikään tai kukaan saa Nelliä hereille, havahtuu jokaiseen jääkaapin narahdukseen, jos jääkaapissa on Heikkilän täyslihanakkeja.
On hienoa nähdä, miten molemmat Riesat menevät maahan käskystä, voisin sanoa, samalla sekunnin sadasosalla ja pitävät kontaktia yllä.



"Vilin juttu" on esineiden etsiminen. Yleensä etsittävänä on tennispallo. Riesat odottavat eteisen lattialla makuulla ja joku piilottaa pallon. Käskystä "etsi" molemmat Riesat rynnistävät kilpaa etsimään palloa tai mikälie onkin piilotettuna. Nelli kyllästyy nopeasti, kulkee huoneet läpi ja jos ei löydä palloa, luovuttaa.
Vili ei anna periksi. Etsii ensin lattiatasot, mikäli ei löydä palloa, siirtyy huonekalujen päälle. Nuuskuttaa melkoisella äänellä ja poukkoilee sohvalta nojatuolille. Tekee tosissaan työtä.
Yleensä se on Vili, joka pallon löytää.
Voisihan noille opettaa jotain hyödyllistäkin?

maanantai 14. helmikuuta 2011

Pakkasta kuin Siperiasssa

Aamulenkillä tuntui melko kylmältä, Nelli nosteli tassujaan vuoron perään, yritti välillä kävellä etujaloillaan.
Töihin ajaessani huomasin, että mittari näytti -26 astetta. Kyllä Nelli tietää!
Tämän illan lenkit onkin jääneet melko lyhyeksi, muutama pikainen pyrähdys ja sen kyllä huomaa.
Molemmat Riesat ovat selvästi hermostuneita. Outoa ärinää ja kommenttia koko ajan.

Millähän konstilla Riesoilla saisi pysymään tossut jalassa?
Kokeilin kerran tehdä Nellille tossut. Pohjan tein näppylähanskasta, jotta olisi pitävä ja mielestäni laitoin riittävän vahvat tarranauhat varsiin. Eivät pysyneet vauhdissa mukana, oikeastaan eivät edes hitaammassa aloituksessa. Pihaan jäi outoja pyöreitä jälkiä. Perhe nauroi ja naapurit ihmettelivät outoja jälkiä lumessa - Alien?

Mieheni oli lukenut lehdestä, että teoriassa koiralla ei ole mitään rajoittavaa tekijää puheen oppimiseen. Jos joku Riesa joskus oppii puhumaan, se on meidän Vili. Pojalla on uskomattoman laaja ääniala. Kun Vili haluaa ruokaa, se saa ihmeellisiä ääniä aikaiseksi. Toisaalta Vili on oppinut naksuttamaan ruokakuppinsa pohjaa, kun nälkä yllättää. Se on kuin kutsuisi tarjoilijaa - yksi iso!

Oma olo on kuin humalaisella - ensimmäiset monitehot päässä.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Eteenpäin sanoi russeli lumessa

Meillä asuu kaksi Riesaa, siis Russelia. Elämämme pyörii näiden kahden riiviön, Nellin ja Vilin ympärillä.
Nelli, viralliselta nimeltään Tsarodej Jack Nellie, täyttää pian viisi vuotta. Vili, Jackxellent Emiliothegigolo, on kaksi ja puoli vuotias.

Näiden perheenjäsenten kanssa sattuu ja tapahtuu. Elämä on täysin erilaista Riesojen kanssa, kahta samanlaista päivää ei ole. Eikä kahta samanlaista Riesaa.

Nelli on meidän perheen rinsessa. Laumamme kiistaton johtaja. Naiselliseen tapaan hieman pyöreä, karvaltaan karkea ja kuten Akusti 5v sanoi: " Tollanen hieman takkunen tai pörrönen".
Melkoinen sohvaperuna, joka rakastaa ruokaa, nukkumista ja lämpöä, myös saunomista.
Tarpeen tullen Nellistä löytyy räjähtävää energiaa ja melkoisen voimakas metsästysvietti. Muutama saalis on lopettanut maallisen vaelluksensa Nellin toimesta.

Vili on omalaatuinen nuorimies. Lihaksikas, sporttinen ja vielä vähän epävarma omasta paikastaan ja asemastaan. Karvaltaan sileä ja väritykseltään melkein valkoinen.
Ihailee  ja palvoo Nelliä täydestä sydämestään.
Viliä ei pakkanen haittaa, lumihanki pöllyää nuoren sankarin alla ja elämän riemusta tehdään välillä kuperkeikkoja. Tänään metsälenkin päätteeksi hyppäsi selälleen ja laski mäkeä alas innoissaan.

Meillä on mökki maalla, noin vartin ajomatkan päästä kotoa, mutta keskellä ei mitään. Siellä saa Riesat juosta vapaana ja toteuttaa itseään. Kaivaa ja kuoputtaa, pulahtaa mutaojaan ja nauttia elämästä.

Tänä viikonloppuna päätimme kokeilla lumikenkiä. Lunta on ennätyksellisen paljon, paikoin jopa 70 senttiä.
Riesojen eteneminen on melko työlästä, jossain paikoissa miltei mahdotonta. Vili on hyvä uimaan lumessa ja sukeltamaan hangen alla. Nelli kulkee fiksumpana hieman taaempana, jo valmiiksi poljetussa jäljessä.

Lenkillä näkyi pääosin koskematonta hankea. Muutamat rusakon jäljet näkyi hangella, samoin ketun jäljet.
Yksi peura näkyi metsän laidassa ja Vili kulkikin innoissaan jälkeä pitkin.
Luonnossa oli hiljaista ja rauhallista. Yksinäinen korppi raakkui lentäessään sinisellä taivaalla. Ilmassa on kuitenkin  jo lupaus keväästä.


Meistä tuli lumikenkäfaneja jo ensimmäisellä kerralla! Mahtava fiilis!


                                          Nelli etenee hitaasti, mutta varmasti





   Vilillä on vielä vauhtia, vaikka takana onkin jo melkoinen lenkki!

                                    
                                                         Kuka tai mikä jätti jäljen?